Sukumme on lähtöisin Ravijoen kylästä, joka kuuluu Virolahden (ruots.Vederlax, aiemmin myös Werolax) kuntaan ja sijaitsee Kymenlaakson maakunnan kaakkoiskulmassa Suomenlahden rannalla. Ravijoki sijaitsee Suuren rantatien varrella ja on Haminasta tultaessa Klamilan ja idästä Ala-Pihlajan naapurikylä.
Ravijoen kylä on ollut monella tavalla hyvin aktiiivinen ja siihen on kuulunut mm. kansakoulu, kauppa, saha ja Käverin mylly.
Kuokan suku liittyy, paitsi kylän vanhoihin sukutiloihin, myös läheisesti sen kansakoulun perustamiseen v. 1894, vuonna 1900 perustettuun kauppaan, Nuorisoseuran syntyyn v. 1902 ja sahan perustamiseen Ravijoen Puntinkoskeen v. 1910.
Ravijoella on ollut aiemmin myös oma Ravijoen Palokunta ja jopa Ravijoen Orkesterikin. Vielä 1960-luvulla tanssittin Ravijoen omalla tanssilavallakin keskiviikkoisin.
Valkjärven ympäristössä sijaitsee Puolustusvoimien käytössä oleva Valkjärven harjoitus- ja ampuma-alue. Samalla alueella on vuosina 1940-54 sijainnut myös Ravijoen varuskunta, joka oli perustettu välirauhan aikana, jotta ns. suojajoukkoja olisi tarvittaessa saatu nopeasti keskitettyä rajalle. Samaan aikaan varuskunnan perustamisen kanssa alkoi myös mittavan Salpalinjan rakentaminen.
Kirkkomatkaa Ravijoelta Virolahden kirkolle on n. 10 km.
Ravijoki
Ravijoki saa alkunsa Ravijoen kylän pohjoispuolella sijanneen ja 1960-luvulla kuivatun Ravijärven sekä sen lähellä aiemmin sijainneen ja sittemmin kuivuneen Pitkäjärven yläpuolisilta metsä- ja suoalueilta. Joki laskee Ravijoen kylässä mereen, Ravijoenlahteen. Koko joen vesistöalue on 60 km2.
Ravijoessa on nykyisin kolme virta- tai koskialuetta, sen yläjuoksulta alkaen Uskinkoski, Puntinkoski sekä karttaan nimeämätön koski itse Ravijoen kylässä Taimelan sahan kohdalla.
Ravijoki on myös ollut vaelluskalajoki, jonne sekä meritaimenta ja jopa siikaakin on aikoinaan noussut kutemaan. Ne ovat kuitenkin sieltä hävinneet, ilmeisesti Ravijoessa vuosina 1957 – 1961 tehtyjen perkausten takia, jolloin joki perattiin perusteellisesti ja jolloin myös myös joen neljäs, suukoski hävisi kokonaan.
Joki oli aikoinaan, Harjun kalastajakoulun aikaan 1800-luvun lopulla myös kalatalouden keskiössä, kun v. 1890 koulun silloinen johtaja, Emil Andersin perusti joen lammikkoon raudunhautomishuoneen. Kalastuksen tarkastaja, tohtori Nordqvist hankki sinne Novgorodin kuvernementistä 5000 hedelmöitynyttä raudunmunaa, joista saatiinkin onnistunesti haudottua 3000 poikasta, jotka päästettiin kasvamaan Ravijoen pienten koskien alle, matalaan veteen, hietikko-, soraikko- ja kivikkopohjaisiin paikkoihin.
Lähteet: Kuusisto, E., S. Bäck, H. Vuoristo, J. Mannio & I. Lappalainen Vesiluonto osana ihmisen taloutta. Teoksessa Lappalainen, I. (toim.). Suomen luonnon monimuotoisuus. Suomen ympäristökeskus.,1998 Pasi Lempinen: Suomenlahden meritaimenkantojen suojelu- ja käyttösuunnitelma, Uudenmaan Ympäristökeskus Kala- ja Riistatalouden julkaisuja 52/2001. Hurme, Seppo: Lohi ja taimen Suomenlahden alueella, Maataloushallituksen kalataloudellinen tutkimustoimisto, julkaisu nro 37, 1970. Hurme, Seppo: Ravijoen taimenet ja siiat, Maataloushallitus 1962. A. J. Grönvall,: Kertomus raudunhautomislaitoksesta Harjun Maanviljelyskoulussa, Suomen Kalastuslehti 1, 1892
Kylän historiaa
Virolahti ja Ravijoki ovat olleet tunnettuja asuinpaikkoja hyvin kauan. Jo kivikaudella Ravijoen pitkä, vuonomainen merenlahti tunnettiin suotuisana asuinympäristönä. 700-1000-luvuilla alue oli myös viikinkien idäntien varrella, Alueelta onkin löydetty useita esihistoriallisia ja historiallisia muinaisjäännöksiä jo kivi-, rauta- ja pronssikausista lähtien. Näitä on löytynyt paljon esim. Siikasaaresta ja sen ympäristöstä.
Ravijoen kylä (Raffuio by) mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä 1540-luvulla ja se luettiin tuolloin Ravion nautakuntaan. Kijrriby ja Hemmelesby nimet esiintyvät vuoden 1544 savuluettelossa ja olivat ilmeisesti kylän vanhoja kantataloja. Kylässä oli v. 1550 verotettuja taloja eli savuja yhdessä Ravijärven kanssa 24. Vuonna 1571 alkaneen sodan aikana hopeaveroluettelossa Ravijoella enää 13 taloa. Useita tontteja ja taloja oli siis sota ja sitä seuranneet ryöstoretket, nälkä ja taudit jo autioittanut. Tilannetta pahensivat vielä katovuodet 1577 ja 1587-88. Sitten juuri kun vielä viljelyksessä olleet talot alkoivat toipua, koetti pahin katovuosi 1601, mikä johti kylien, Ravijoki mukaanluettuna, asukasluvun dramaattiseen romahtamiseen.
Myös 1700-luku koetteli Virolahtea ja Ravijokeakin rankasti, ensin Isoviha v. 1714-1721 köyhdytti sen kylät. Vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeen usko palasi ja Viipurin alueelle perustettiin mm. useita sahoja. Silloin, jo v. 1723 sai Ravijokin ensimmäisen sahansa, kun Vehkalahden komppanian päällikkö, evl Erik Faber perusti jokeen pienen yksiraamisen vesisahan. Saha muutettiin kaksiraamiseksi v. 1725 J.J. Teschen tultua Faberin yhtiökumppaniksi.
Kauan ei rauhaa kestänyt, vaan Pikkuviha 1741-1743 hävitti kaiken uudelleen ja siirsi alueen Ruotsi-Suomesta Venäjän vallan alaisuuteen ja venäläisen järjestelmän mukaiseksi lahjoitusmaiksi. Venäläinen lahjoitusmaa oli alue, jonka tsaari luovutti normaalin kruununhallinnon ulkopuolelle, yleensä suosikilleen, jollekin hallitushuoneen jäsenelle tai tehtaalle, joka sai alkaa kantaa veroja saamastaan lahjoitusmaasta. Tällaisiin lahjoitusmaihin Ravijoelta kuuluivat talot 1-8, 10 ja 12-13. Näistä ensinmainittu talo 1 oli Kuokka.
Lähteet: FM Johanna Enqvist, Virolahti Esihistoriallisten ja historiallisten ajan muinaisjäännösten inventointi 3.-28.9.2007, Museovirasto
Suuri Rantatie ja Virolahden Museotie
Suomen keskeisiä hallinto- ja linnakeskuksia, Turkua ja Viipuria, yhdistävä ja myös Ravijoen kylän läpi kulkeva Suuri Rantatie kehittyi Suomen rannikkoa seuraavan merireitin kilpailijaksi tiettävästi jo 1300-luvulla. Se on Hämeen Härkätien ohella Suomen tärkein historiallinen maantieyhteys.
Rantatietä pitkin on saapunut harmittomien kulkijoiden, postin ja uutisten lisäksi myös runsaasti rasituksia ja kurjuutta seudun asukkaille.
Ruotsi-Suomen suurvalta-aikana Kustaa Adolfin 30-vuotinen sota 1600-luvun puolivälissä vei Hakkapeliittojen eli ratsumiesten lisäksi tiloilta kymmeniätuhansia jalkaväkimiehiä, joista osa otettiin pakolla, väenotoilla. Ruodusta, jossa oli 10 miestä, vuodesta 1642 alkaan 10 taloa, otettiin aina yksi mies sotaan. Väenotto merkitsi tuolloin lähes varmaa kuolemaa kulkutautien tai sodan vuoksi ja taas hengissä pysyttäessä väessä palveltiin jopa parikymmentä vuotta. Väenotot kohdistuivat aluksi ensisijaisesti irtolaisiin ja tilattomaan väestöön, koska maata viljelevän, kruunulle veroa maksavan isännän ottoa sotaväkeen yritettiin välttää. Ne vaikuttivat kuitenkin tilojen elinkelpoisuuteen, joiden ainoa voimalähde oli ihmistyö. Myöhemmin kruunu joutui kirjoittamaan rulliin myös talonpoikia, koska sillä ei ollut varaa palkata rittävästi ulkomaisia palkkasotilaita. Tällaisen onnettomuuden kohdatessa talonpojalla oli, välttääkseen oman ottamisensa sotaan, vielä mahdollisuus hankkia tilalleen sijaissotilas, ns. legokarl. Yleensä nämä olivat tilattomia tai pienten tilojen ainoita poikia, jonka vanhemmat saattoivat rankkojen katovuosien jälkeen myydä sotilaiksi, jotta selviäisivät tilallaan talven yli. Isommat tilat saattoivat myös joskus varautua väenottoihin ottamalla tiloilleen palkkamiehiä elätettäväksi sotaan lähtöön asti. Väenotot joka tapauksessa heikensivät tai jopa kokonaan autioittivat tuolloin paljon taloja ja tiloja, myös Ravijoella.
Tärkeimmät kylät ja puolustusvarustukset sijaitsivat jokisuiden ja –laaksojen varsilla, joten teiden linjaus muodostui kylästä ja kirkolta toiselle kulkevaksi.
Keskiajalta lähtien tiellä liikkujien majoituksesta, kestityksestä ja kyydityksestä huolehtineista kestikievareista annettiin asetus 1649. Samassa yhteydessä määrättiin ensimmäistä kertaa välimatkapylväiden pystyttämisestä.
35 km:n pituinen Tallinmäki-Virolahti tien osuus Suuresta Rantatiestä otettiin yhdeksi Suomen ensimmäiseksi Museotieksi v. 1982. Nykyisinkin tien vieressä näkyvät, vanhat, valtatieajan graniittipylväät tuotiin tuolloin tielle takaisin.
Suomen ensimmäisen, 1638 perustetun, säännöllisen postilinjan jälkeen Suuri Rantatie oli merkittävä osa Tukholman, Baltian ja Venäjän välistä postireittiä, josta kehittyi 1700- luvulla Pohjoismaiden merkittävin maantieyhteys. Posti Tukholmasta Turun ja Helsingin kautta Viipuriin ja edelleen Käkisalmeen, Nevalinnaan ja Narvaan kulki silloin Mäntlahden postitalolta Ravijoen läpi Pihlajan postitalolle. Isoviha katkaisi postin kulun ja postireitit käynnistettiin uudelleen vasta Uudenkaupungin rauhan jälkeen v. 1721, mutta itään menevä postireitti siirrettiin silloin kulkemaan Lappeenrannan kautta.
Rantatien merkitys liikenteen ja tiedonvälityksen väylänä väheni 1800-luvulla, jolloin uudet keksinnöt, höyrylaivat, lennätin ja rautatie tarjosivat uusia vaihtoehtoja.
Tieosuuksien ja siltojen hoidosta vastasivat pitkään maata omistavat talonpojat, siltojen rakentaminen siirtyi Tukholman yli-intendentinviraston valvontaan 1776. Valtio otti julkisten teiden rakentamisen vastuulleen 1918. Teiden linjausta oiottiin eri aikoina liikenteen kasvun ja liikennevälineiden kehityttyä, vanhimmat tunnetut oikaisut tehtiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun puolivälistä lähtien. Autoistuminen lisäsi teiden oikaisua ja leventämistä, ja valtaosa säilyneistä tieosuuksista jäi syrjään liikenteeltä 1920-1930-lukujen tienparannuksissa. Tieosuuksia on jäänyt lisäksi uusien tielinjausten ja taajamarakentamisen alle.
Ravijoella tielinja leikkaa Salpalinja-varustuksen ja ohittaa Pyterlahden kivilouhokset.
Virolahden Museotiellä on kolme 1900-luvun alussa rakennettua yksiaukkoista holvattua kivisiltaa:
* Klamilan silta (rakennettu todennäköisesti vuonna 1909, myös mainitaan vuosi 1902)
* Ravijoen kivisilta (Senaatti antoi piirrettäväksi ja suunniteltavaksi 1894, rakennettu todennäköisesti 1902). Turku-Viipuri maantien historiallinen siltapaikka. Ravijoen sillassa oli kiviset maatuet jo vuonna 1896, mutta ennen kivisiltaa paikalla oli puinen palkkisilta. Sillan vieressä Ravijoen mylly ja pato.
*Pihlajajoen Myllysilta (rakennusvuodet 1910–1911).
Lisäksi Virojoella on kaksiaukkoinen kiviholvisilta vuodelta 1912.
Lähteet: Luonnos valtakunnallisesti merkittävistä rakennetun kulttuuriympäristön kohteista Kymenlaaksossa/ Museovirasto 2008. Tallinmäki–Virojoki-tie, Haminan, Virolahti museotien hoitosuunnitelma,Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus 2015. FM Mikko Huhtamies: Sijaissotilasjärjestelmä ja väenotot, Helsingin Yliopisto 2000
Harjun Hovi
Harjun Hovin, kaakkoissuomalaisen suurkartanon historia alkaa jo 1700-luvulta Venäjän keisarinna Katariina Suuren ajoilta.
Harjun Hovi sai alkunsa v. 1791, kun keisarinnan suosikki, tykistöeversti Jean Augustin Prévot de Lumian sai Katariina II:lta ansioistaan ja erinomaisesta työstään Ruotsinsalmen sataman ja rakennusten rakentamisesta ”ikuisesti ja perinnöllisesti hallittavakseen” lahjoitusmaana 300 ’sielua’ eli 30 talonpoikaistilaa maineen ja taloineen, Ravijoen, Ala-Pihlajan, Järvenkylän, Flonkarbölen (nyk. Länsikylän) ja Kallfjärdin (nyk. Sydänkylän) kylistä.
Ravijoelta tila 1, Kuokan suvun vanha kantatila, oli yksi näistä Keisarinna Katariina IIn everstilleen antamista lahjoitusmaista. Ravijoen kolmestatoista maakirjatalosta yksitoista kuului lahjoitusmaihin, vain Harju nro 9 ja Keveri nro 11 eivät kuuluneet lahjoituksiin, luultavasti koska ne olivat säätyläisten hallussa.
1700-luvun lopulla Viipurissa toimiva kollegiasessori Johan Henric Elfving sai Harjun kruununtilaan asukasoikeuden ja hänen poikansa, v. 1812 Kymin kihlakunnan kruununvoudiksi nimitetty Anton Elfing rakennutti tilalle nykyisen kartanon päärakennuksen ja muita talousrakennuksia.
Aleksanteri I:n sotaretkillä kunnostautunut everstiluutnantti Fredrik Wilhelm Baeckman sai vaiherikkaan armeijauransa jälkeen perinnön Englannista ja osti v. 1833 perintörahoillaan Harjun, jota oli siihen asti ylläpidetty virkapalkalla ja kehitti tilan suurkartanoksi. Hän myös möi samalla Kallfjärdin edelleen kylän talonpojille. Hänen poikansa, maanviljelysneuvos Voldemar Baeckman kohotti Harjun Hovin tilan parhaitten joukkoon koko maassa, mutta ajautui itse konkurssiin v. 1870.
Baeckmanin konkurssihuutokaupassa tila siirtyi haminalaiselle kauppias Konstantin Aladinille, joka piti tilaa vain muutaman vuoden.
Vuonna 1873 tilan osti virolaiseen aatelistoon kuulunut Adam von Knorring kehitti erityisesti tilan meijerin toimintaa, jossa siirryttiin uusiin sveitsiläisiin valmistusmenetelmiin. Tuotteet voittivat vuoden yleisessä maanviljelysnäyttelyssä mitalin ”hyvyytensä ansiosta”. Brie, Cambert ja Nachtschatel –juustoa vietiin mm. Pietariin. Adam von Knorring kuitenkin kuoli vasta 35 -vuotiaana Harjussa ja hänen nuori leskensä, vapaaherratar Julia von Knorring möi tilan lopulta Suomen valtiolle v. 1885. Harjun Hovi oli tuolloin kooltaan n. 6400 ha.
Emil von Qvantenin Suomen laulu syntyi Harjun komeiden honkien huminassa vuonna 1842.
Maanviljelyskoulu aloitti toimintansa Harjun Hovissa marraskuussa 1899, kun oli todettu että aiempien maatalouden oppilaitosten antama koulutus ei vastannut viljelijäväestön tarpeita. Harjun koulu olikin edelläkävijä ja sinne perustettu maatalouskoulu Suomen ensimmäinen, sillä asetus maanviljelysopetuksen uusimiseksi hyväksyttiin vasta 1890.
Valtio luovutti oppilaitoksen ylläpidon vuonna 1996 Harjun oppimiskeskus Oy:lle, jonka osakkeista puolet on lähikuntien omistuksessa ja toisen puolen omistavat alan järjestöt, kuten MTK, ProAgria ja Hevosjalostusliitto. Koulutilan nykykoko on noin 900 ha, josta metsää noin 700 ha. Alueet ovat yhteyskäytössä ns. Kolmikannalla eli Harjulla, Reserviupseerikoululla ja Metsähallituksella. RUK järjestää harjoituksia ahkerasti tilan pelloilla ja metsissä.
Aleksanteri Kuokan 1920 -luvun alussa kahdelle vanhemmalle pojalleen Viljolle ja Ilmarille sekä heidän perheilleen rakentama kotitalo, Päivolä, toisille myös Miniälinnana tai Pytinkinä tuttu, sijaitsee Museotien pohjoispuolella, Ravijoen kylän keskustassa, vinosti vastapäätä vanhaa, A. Kuokan aiemmin itselleen kaupaksi ja perheensä kodiksi parikymmenta vuotta aiemmin rakentamaa taloa.
Päivölä, Museoviraston tekemässä Kymenlaakson kulttuurimaisemakartoituksessa ’Kuokan mansardikattoinen huvilarakennus’, on historiallisena aitona rakennuksena mainittu osaksi Harjun Hovin kulttuurimaisemaa.
Lähteet: Martti Favorin: Virolahden Harju, Virolahden kunta 1989. Luonnos valtakunnallisesti merkittävistä rakennetun kulttuuriympäristön kohteista Kymenlaaksossa/ Museovirasto 2008. Kuokan vaon varrelta 1992.
Lapurin hylky
Lapurin hylyn löytöpaikka on Ravijoen Siikasaaren ja Lapurinsaaren välinen salmi, joka on ollut vanha viikinkien idänretkillä käyttämä satama, jossa paikalliset uiskotkaan eivät olleet vieraita. Limisaumainen tammihylyn materiaali varmisti aluksen ruotsalaisperäiseksi; uiskoissa taas käytettiin mäntyä. Hylystä on löytynyt mm. reiniläistä alkuperää oleva saviruukku, hiomakivi, kankaanpala, metallifragmentteja sekä viikinkilaivoille tyypilliset keularanka ja y-muotoinen pohjatukki. Aluksen pituus on ollut n. 13 metriä, leveys n. 2,4 metriä ja syväys n. 65-70 cm. Siinä on ollut kuusi airoparia, ja se on ollut jokipurjehdukseenkin sopiva ja erittäin kantava alus.
Lapurin hylkyä pidettiinkin pitkään Suomen ainoana viikinkialuksena, ja se yhdistettiin tuohon viikinkien Venäjän jokireiteille suuntautuneeseen Idäntiehen. 1990-luvun aikana tehdyt uudet radiohiiliajoitukset ja aluksen esineistön uusi analyysi osoittaa kuitenkin, että hylky on 2-300 vuotta viikinkejä nuoremmalta ajalta. Se ajoittuu keskiajalle, aivan 1200-luvun lopulle.
Tämä ei tee hylystä yhtään vähemmän kiinnostavaa: kyseessä on viikinkiveneiden rakennustraditiota jatkava alus, jossa yhdistyy sekä Itämeren itä- että länsireunalle ominaisia rakennuspiirteitä. Hylystä on löydetty Hansakaupan välittämää saksalaista kivisavikeramiikkaa. Hylky liittyy mielenkiintoiseen varhaiseen historialliseen vaiheeseen, jolloin Virolahden Porolahden ympäristössä sijaitsi Munkkiniemen hallintokartano, Virolahdelle levisi
ruotsalaista uudisasutusta ja Tallinnan kaupunki liittyi hansaliittoon (1285).
Lapurin hylyn mallin mukaan on tehty parikin näköisalusta, replikaa. Ensimmäisen näistä, kuvan RUSin (arabit nimittivät viikinkejä ruseiksi), teki Fredik Koivusalo Särkisalossa v. 1991-1993. Aluksella tehtiin purjehduksia Itämerellä, kunnes se tuhoutui haaksirikossa Latvian rannikolla v. 1994.
Salpalinja
Ravijoen Siikasaaresta merenrannasta alkunsa saava, 1200 km pitkä, Suomenlahdelta Petsamoon ulottuva Salpalinja on yksi vahvimmista ja parhaiten säilyneistä toisen maailmansodan aikaisista linnoitusketjuista Euroopassa.
Rakennustyöt aloitettiin huhtikuussa 1940 Ravijoelta.
Heti alusta saakka rakennustöissä ruotsalaisten vapaaehtoisten panos rakennustöissä oli merkittävä. Jo maaliskuussa 1940 saapuivat ensimmäiset ruotsalaiset vapaaehtoiset rakentamaan puolustuslinjaa Kymijoen linjalle, mutta pian suunnitelmat muuttuivat ja rakennustyöt aloitettiinkin kuukautta myöhemmin Ravijoelta. Ruotsalaiset lahjoittivat ja rakensivat parakkikyliä linnoitustyömailla työskenteleville. Tavarat parakkikyliä varten samoin kuin muualta tulevat linnoitustyömaan työläiset, saapuivat ensin junalla Haminan rautatieasemalle ja sieltä tavarat ja ihmiset kuljetettiin kuorma-autoilla Ravijoelle. Yksi parakkikylistä tuli lähelle Harjun maatalousoppilaitosta (todennäköisesti Valkjärvelle (K.W. Perssonin mukaan Bergsby: Med Svenska Arbetskåren i Finland 1943), jonne sijoitettiin Virolahden linnoitustyömaiden keskus.
V. 1940 ruotsalaisia vapaaehtoisia oli alueella kaikkiaan 940. Ruotsin taloudellinen apu oli myös erittäin huomattava. Työkoneiden lisäksi Ruotsi lahjoitti nykyrahassa noin 60 miljoonaa euroa, mikä oli Salpalinjan kokonaiskustannuksista n. 10 %.
Ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoitustyöntekijöiden muistomerkki on Harjun oppimiskeskuksen piha-alueella, missä sijaitsi myös ruotsalaisen työjoukon, Svenska Arbetskåren (SAK) esikunta, varastot ja sairaala.
Rakennustyöt keskeytyivät, kun Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoi kesäkuussa 1941. Lyhyen puolustusvaiheen jälkeen suomalaiset aloittivat hyökkäyksen Talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamiseksi ja Salpalinja jäi kauas rintamalinjojen taakse. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944, Salpalinja nähtiin tärkeänä puolustuslinjana ja se tuli pikaisesti saattaa taistelukuntoon. Tässä yhteydessä myös padotukset aloitettiin ja vesiesteet otettiin käyttöön. Suomalaiset torjuivat Neuvostoliiton hyökkäyksen heinäkuun 1944 puoliväliin mennessä, joten Salpalinjan kestävyyttä ei sittenkään jouduttu taisteluin testaamaan. Sillä oli silti oma välillinen vaikututuksensa Jatkosodan loppuvaiheen tapahtumiin. Salpalinja julistettiin Suomen valtakunnan pääpuolustuslinjaksi aselevon kynnyksellä syyskuussa 1944.
Salpalinjan rakentaminen liittyy sekin myös sukuumme. Ravijoella pääaosin sodasta palanneet miehet tekivät kovaa työtä kiviesteiden rakentamisessa myös sukumme pelloille, pihoille ja maille. Samalla myös Haminan lyseon vanhempia oppilaita kehotettiin lähtemään mukaan linnoitustöihin. Kuokan veljeksistäkin Heikki ja Olle lähtivät pyörällä Haminasta Ravijoelle, Heikki vanhempana ampuma-aukkoja raivaamaan ja Olle korsupuita tervaamaan.
Salpalinjan linnoitustyöt lopetettiin jatkosodan päätyttyä vuonna 1944, mutta Puolustusvoimat piti linnoitteita kunnossa aina 1980-luvulle saakka.
Ravijoen padot osana Salpalinjaa
Ravijokeen suunniteltiin syyskuusta 1940 alkaen myös kolme patolaitetta, jotta tulvittamalla kyettäisiin estämään vihollisen tulo. Pato I,II ja III. Ravijoen padot lisäsivät Salpalinjan Ravijoen pituisella osalla Salpalinjan estearvoa merkittävästi.
Pato I Tarkoitus oli tulvittaa Ravijoki aina pohjoiseen vanhalle myllylle asti. Vanha mylly sijaitsee Museotien eteläpuolella. Eli käytännössä tulvitus olisi ulottunut padolle II asti. Pato I olisi levittänyt pohjoispuolellaan Ravijoen n. 30 metrin levyiseksi ja vähintään 1.5 metriä syväksi. Ainoa matalampi kohta olisi jäänyt vanhalta myllyltä, museotieltä, 200 metriä etelään, jossa tulvitus olisi nostanut vedenpintaa alimmillaan 0.7 metrin korkeuteen. Lähinnä merta sijannut Pato I olisi ollut kaksisettinen pato, mutta sen rakentaminen peruutettiin.
Pato II Tarkoituksena oli tulvittaa Ravijokea padolta pohjoiseen, museotieltä pohjoiseen, nykyiseltä Ravijoen sahalta Harjun OPK alueelle, noin 2.6 km:n matkalta. Pato levitti Ravijoen vähintään 20 metrin levyiseksi ja 1.7km matkalle saatiin vähintään 2 metrin syvyys. Pato II oli padoista suurin, nelisettinen pato.
Pato III Ylin Pato III tehosti tulvitusta ja nosti veden pintaa 0.5m korkeammalle sen pohjoispuolella, Harjun Hovin alueella. Pato III oli kaksisettinen pato.
Näista kolmesta padosta jäi ainoastaan Pato 1 jäi rakentamatta.
Lähteet: Salpakeskus, K-Linnoiteretket, Juha Kilpeläinen, 2014, Matti leikkonen: Sotien 1930-1940 muistoja Virolahdella, 2013.