Sukumme on lähtöisin Ravijoelta, joka kuuluu Virolahden  (ruots.Vederlax, aiemmin myös Werolax) kuntaan ja sijaitsee Kymenlaakson maakunnan kaakkoiskulmassa Suomenlahden rannalla. Ravijoki sijaitsee Suuren rantatien varrella ja on Haminasta tultaessa Klamilan ja idästä Ala-Pihlajan naapurikylä.

Ravijoen kylä on ollut monella tavalla hyvin aktiiivinen ja  siihen on kuulunut mm. kansakoulu, kauppa, saha ja mylly. Kuokan suku liittyykin, paitsi kylän vanhoihin sukutiloihin, myös läheisesti sekä kansakoulun perustamiseen v. 1894,  v. 1900 perustettuun kauppaan ja sahan perustamiseen Ravijoen Puntinkoskeen v. 1910.  Ravijoella on ollut aiemmin oma Ravijoen Nuorisoseura ja jopa Ravijoen Orkesterikin. Kirkkomatkaa Ravijoelta Virolahden kirkolle on n. 10 km.

Kylälle nimensä antanut joki on aikoinaan saanut vetensä v. 1960 kuivatetusta Ravijärvesta, mutta nykyisin sen alkuperänä ovat kuivatetun järven  pohjoispuoliset suoalueet. Joki laskee Ravijoen kylässä Ravijoenlahteen. Ravijoessa on  kolme virta- tai koskialuetta, sen yläjuoksulta alkaen Uskinkoski, Puntinkoski sekä karttaan nimeämätön koski itse Ravijoen kylässä sahan kohdalla.

Virolahti ja Ravijoki ovat olleet tunnettuja asuinpaikkoja hyvin kauan. Jo kivikaudella Ravijoen pitkä, vuonomainen merenlahti tunnettiin suotuisana asuinympäristönä. 700-1000-luvuilla alue oli myös viikinkien idäntien varrella, Alueelta onkin löydetty useita esihistoriallisia ja historiallisia muinaisjäännöksiä jo kivi-, rauta- ja pronssikausista lähtien. Näitä on löytynyt paljon esim. Siikasaaresta ja sen ympäristöstä.

Ravijoen kylä (Raffuio by) mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä 1540-luvulla ja se luettiin tuolloin Ravion nautakuntaan. Kijrriby ja Hemmelesby nimet esiintyvät vuoden 1544 savuluettelossa ja olivat ilmeisesti kylän vanhoja kantataloja. Kylässä oli v. 1550 verotettuja taloja eli savuja yhdessä Ravijärven kanssa 24.  Vuonna 1571 alkaneen sodan aikana hopeaveroluettelossa Ravijoella enää 13 taloa. Useita tontteja ja taloja oli siis sota ja sitä seuranneet ryöstoretket, nälkä ja taudit jo autioittanut. Tilannetta pahensivat vielä katovuodet 1577 ja 1587-88. Sitten juuri kun vielä viljelyksessä olleet talot  alkoivat toipua, koetti pahin katovuosi 1601, mikä johti kylien, Ravijoki mukaanluettuna, asukasluvun dramaattiseen romahtamiseen.

Myös 1700-luku koetteli Virolahtea ja Ravijokeakin  rankasti, ensin Isoviha köyhdytti sen kylät, sitten Pikkuviha 1741-1743 hävitti kaiken uudelleen ja siirsi alueen Ruotsi-Suomesta Venäjän vallan alaisuuteen ja venäläisen järjestelmän mukaiseksi lahjoitusmaiksi. Venäläinen lahjoitusmaa oli alue, jonka tsaari luovutti normaalin kruununhallinnon ulkopuolelle, yleensä suosikilleen, jollekin hallitushuoneen jäsenelle tai tehtaalle, joka sai alkaa kantaa veroja saamastaan lahjoitusmaasta. Tällaisiin lahjoitusmaihin Ravijoelta kuuluivat talot 1-8, 10 ja 12-13. Näistä ensinmainittu talo 1 oli Kuokka.

Ravijoki 1700-luvun lopulla. Kreivi Steinheilin v.1805 laaditun Vanhan Suomen Kartaston mukaan.

Ravijoen kylämaisema on nykyäänkin säilyttänyt vanhakantaisen luonteensa ja kylän asutus sijaitsee peltojen ympäröimillä kumpareilla.  Niin suvussammekin, jossa asuinpaikkoina ovat mm. Kuokanmäki ja Aholanmäki.
Lähteet: Kaukiainen 1970: 86, 95, 102, Museovirasto ja FM Johanna Enqvist: Virolahti Esihistoriallisten ja historiallisten ajan muinaisjäännösten inventointi 3.-28.9.2007, Museovirasto. Martti Favorin: Virolahden Harju, Virolahden kunta 1989

Suomen yleiskartta 1904 muokattu 1940. Lähde: Haikonen, Vanhoja Karjalan karttoja

Virolahden historiaa lyhyesti

Karjalan historialliseen maakuntaan aikoinaan kuulunut Virolahden pitäjä mainitaan historiallisissa asiakirjoissa ensimmäisen kerran v. 1336, jolloin Pietari Joninpoika myönsi tallinnalaisille oikeuden käydä kauppaa kolmessa linnalääninsä kaupungissa: Viipurissa, Vehkalahdella (Veckelax) ja Virolahdella (Vederlax). Vuosilta 1370 ja 1387  peräisin olevissa kirjeissä Virolahti mainitaan myös itsenäisenä seurakuntana.
Ruotsi-Suomen Juhana III:n Venäjän sota eli Pitkä viha v. 1570-1595 oli Virolahdelle hyvin ankara ja monet keskiaikaiset talonpoikaissuvut hävisivät kokonaan.
1600-luvulla Virolahdelta läänityksiä saivat Ritter, von Fitinghoff, von Viken, Glick, von Gerten, Byckling, Schulman, Mellin, Paikull, Reet ja von Ungern-Stenberg -suvut,  mutta läänitykset peruutettiin isossa Reduktiossa.
Suuri Pohjan sota (v.1700-1721) päättyi Uudenkaupungin rauhaan, jonka raja kulki Virolahden poikki. Haminan rauhassa vuonna 1743 Virolahti jäi kokonaan Venäjälle ja tuli osaksi ns. Vanhaa Suomea. Suomen Suuriruhtinaskuntaan Vanha Suomi palautettiin v. 1812.
1700-luvulla Virolahdella alkoi louhostoiminta Pietarin rakentamisen tarpeisiin. Mm. Iisakin kirkon Hailniemeltä viedyt 16,5 metriset pylväät  ja Aleksanteri I:n 33 m korkea monoliitti Hevoniemen louhimolta ovat Pyterlahden graniittia.
Lähteet: FM Johanna Enqvist, Virolahti Esihistoriallisten ja historiallisten ajan muinaisjäännösten inventointi 3.-28.9.2007, Museovirasto
Sota koetteli vanhaan Karjalaan kuulunutta Virolahtea tämän jälkeenkin.  Moskovan rauhassa, Talvisodan jälkeen 1940 Virolahden kunta menetti Karjalan luovutuksessa Neuvostoliitolle alueestaan, kylistään ja saaristaan yli viidenneksen, 108 km2,  koko kunnan alueesta.

Suuri Rantatie ja Virolahden Museotie

Suomen keskeisiä hallinto- ja linnakeskuksia, Turkua ja Viipuria, yhdistävä Suuri Rantatie kehittyi Suomen rannikkoa seuraavan merireitin kilpailijaksi tiettävästi jo 1300-luvulla. Se on Hämeen Härkätien ohella Suomen tärkein historiallinen maantieyhteys.

Rantatietä pitkin on saapunut harmittomien kulkijoiden, postin ja uutisten lisäksi myös runsaasti rasituksia ja kurjuutta seudun asukkaille.

Ruotsi-Suomen suurvalta-aikana Kustaa Adolfin 30-vuotinen sota 1600-luvun puolivälissä vei Hakkapeliittojen eli ratsumiesten lisäksi tiloilta kymmeniätuhansia jalkaväkimiehiä, joista osa otettiin pakolla, väenotoilla.  Ruodusta, jossa oli 10 miestä, vuodesta 1642 alkaan 10 taloa, otettiin aina yksi mies sotaan. Väenotto merkitsi tuolloin lähes varmaa kuolemaa kulkutautien tai sodan vuoksi ja taas hengissä pysyttäessä väessä palveltiin jopa parikymmentä vuotta. Väenotot kohdistuivat aluksi ensisijaisesti irtolaisiin ja tilattomaan väestöön,  koska maata viljelevän, kruunulle veroa maksavan isännän ottoa sotaväkeen yritettiin välttää. Ne vaikuttivat kuitenkin tilojen elinkelpoisuuteen, joiden ainoa voimalähde oli ihmistyö.  Myöhemmin kruunu joutui kirjoittamaan rulliin myös talonpoikia, koska sillä ei ollut varaa palkata rittävästi ulkomaisia palkkasotilaita. Tällaisen onnettomuuden kohdatessa talonpojalla oli, välttääkseen oman ottamisensa sotaan,  vielä mahdollisuus hankkia tilalleen sijaissotilas, ns. legokarl. Ykeensä nämä olivat tilattomia tai pienten tilojen ainoita poikia, jonka vanhemmat saattoivat rankkojen katovuosien jälkeen myydä sotilaaksi, jotta selviäisivät tilallaan talven yli. Isommat tilat saattoivat myös joskus varautua väenottoihin ottamalla tiloilleen palkkamiehiä elätettäväksi sotaan lähtöön asti. Väenotot joka tapauksessa heikensivät tai jopa kokonaan autioittivat tuolloin paljon taloja ja  tiloja, myös Ravijoella.

Tärkeimmät kylät ja puolustusvarustukset sijaitsivat jokisuiden ja –laaksojen varsilla, joten teiden linjaus muodostui kylästä ja kirkolta toiselle kulkevaksi.

Keskiajalta lähtien tiellä liikkujien majoituksesta, kestityksestä ja kyydityksestä huolehtineista kestikievareista annettiin asetus 1649. Samassa yhteydessä määrättiin ensimmäistä kertaa välimatkapylväiden pystyttämisestä.

35 km:n pituinen Tallinmäki-Virolahti tien osuus Suuresta Rantatiestä otettiin yhdeksi Suomen ensimmäiseksi Museotieksi v. 1982. Nykyisinkin tien vieressä näkyvät, vanhat, valtatieajan graniittipylväät tuotiin tuolloin tielle takaisin.

Suomen ensimmäisen, 1638 perustetun, säännöllisen postilinjan jälkeen Suuri Rantatie oli merkittävä osa Tukholman, Baltian ja Venäjän välistä postireittiä, josta kehittyi 1700- luvulla Pohjoismaiden merkittävin maantieyhteys. Rantatien merkitys liikenteen ja tiedonvälityksen väylänä väheni 1800-luvulla, jolloin uudet keksinnöt, höyrylaivat, lennätin ja rautatie tarjosivat uusia vaihtoehtoja.

Tieosuuksien ja siltojen hoidosta vastasivat pitkään maata omistavat talonpojat, siltojen rakentaminen siirtyi Tukholman yli-intendentinviraston valvontaan 1776. Valtio otti julkisten teiden rakentamisen vastuulleen 1918. Teiden linjausta oiottiin eri aikoina liikenteen kasvun ja liikennevälineiden kehityttyä, vanhimmat tunnetut oikaisut tehtiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun puolivälistä lähtien. Autoistuminen lisäsi teiden oikaisua ja leventämistä, ja valtaosa säilyneistä tieosuuksista jäi syrjään liikenteeltä 1920-1930-lukujen tienparannuksissa. Tieosuuksia on jäänyt lisäksi uusien tielinjausten ja taajamarakentamisen alle.

Ravijoella tielinja leikkaa Salpalinja-varustuksen ja ohittaa Pyterlahden kivilouhokset.

Virolahden Museotiellä on kolme 1900-luvun alussa rakennettua yksiaukkoista kiviholvisiltaa:

* Klamilan silta (rakennettu todennäköisesti vuonna 1909, myös mainitaan vuosi 1902)

* Ravijoen silta (rakennettu todennäköisesti 1907, mainitaan myös vuosi 1902). Ravijoen sillassa oli kiviset maatuet jo vuonna 1896, mutta ennen kivisiltaa paikalla oli puinen palkkisilta.

Kuokan tyttöjä Ravijoen sillalla silloin joskus

*Pihlajajoen Myllysilta (rakennusvuodet 1910–1911).

Lisäksi Virojoella on kaksiaukkoinen kiviholvisilta vuodelta 1912.

Lähteet: Luonnos valtakunnallisesti merkittävistä rakennetun kulttuuriympäristön kohteista Kymenlaaksossa/ Museovirasto 2008. Tallinmäki–Virojoki-tie, Haminan, Virolahti museotien hoitosuunnitelma,Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus 2015. FM Mikko Huhtamies: Sijaissotilasjärjestelmä ja väenotot, Helsingin Yliopisto 2000

Harjun Hovi

Harjun Hovin v. 1816 valmistunut päärakennus. Nykyinen uusklassinen ulkoasu on 1840-luvulta.

Harjun Hovin, kaakkoissuomalaisen suurkartanon historia alkaa jo 1700-luvulta Venäjän keisarinna Katariina Suuren ajoilta.

Harjun Hovi sai alkunsa v. 1791, jolloin keisarinnan suosikki, eversti Jean Augustin Prévot de Lumian sai Katariina II:lta lahjoitusmaaksi 30 ’sielua’ maineen ja taloineen Ravijoen, Ala-Pihlajan, Järvenkylän, Flonkarbölen (nyk. Länsikylän) ja Kallfjärdin (nyk. Sydänkylän) kylistä.

Ravijoelta tila 1, Kuokan suvun vanha kantatila, oli yksi näistä Keisarinna Katariina IIn everstilleen antamista lahjoitusmaista. Ravijoen kolmestatoista maakirjatalosta yksitoista kuului lahjoitusmaihin, vain Harju nro 9 ja Keveri nro 11 eivät kuuluneet lahjoituksiin, luultavasti koska ne olivat säätyläisten hallussa.

V. 1809 Harjun Hovi joutui B. Rehbinderille ja sittemmin Bruun ja Elfving -suvuille. Aleksanteri I:n sotaretkillä kunnostautunut everstiluutnantti Fredrik Wilhelm Baeckman osti kruunun alaisen Harjun verotalon 1833 ja kehitti tilan suurkartanoksi sekä möi samalla Kallfjärdin edelleen kylän talonpojille. Hänen poikansa maanviljelysneuvos Voldemar Baeckman kohotti Harjun Hovin tilan parhaitten joukkoon koko maassa. V. 1870 tila joutui kauppias Konstantin Aladinille ja 1875 A. von Knorringille, jonka leski, vapaaherratar Julia von Knorring sitten lopulta möi Suomen valtiolle v. 1885. Harjun Hovi oli tuolloin kooltaan n. 6400 ha.

Alueen rakennuskanta koostuu vanhan Hovin 1800-luvun alussa rakennetusta päärakennuksesta eri ikäisiin koulurakennuksiin. Kartanoon perustettiin jo vuonna 1889 suomenkielinen maanviljelyskoulu,  Tilan koko on nykyisin n.  900 ha, josta metsää n.700 ha. Alueet ovat yhteiskäytössä ns. Kolmikannalla eli Harjulla, Reserviupseerikoululla ja Metsähallituksella. RUK järjestääkin harjoituksia ahkerasti tian pelloilla ja metsissä.  Harjun oppimiskeskuksen alue on Museoviraston kartoituksessa kulttuuriympäristön ja maiseman vaalimisen kannalta maakunnallisesti merkittävä alue.

Signe Brander: Harjun Hovin rakennuksia v. 1912, Museoviraston Kuvakokoelmat

Aleksanteri Kuokan 1920 -luvulla perheelleen rakentama kotitalo, Päivolä, toisille Miniälinnana tuttu, sijaitsee Museotien varrella, Ravijoen kylän keskustassa, vastapäätä vanhaa, A. Kuokan ensin itselleen kaupaksi ja perheensä kodiksi rakentamaa vanhaa kaupparakennusta, jossa viimeisenä  kauppiaana aina vuoteen 2004 asti oli sukumme jäsen Harri Kuokka.

Päivölä on Museoviraston tekemässä Kymenlaakson kulttuurimaisemakartoituksessa mainittumyös osaksi Harjun Hovin kulttuurimaisemaa.

Päivölä kauan sitten

Päivolä nykyisin, kuva Varpu Heinonen

Lähteet: Martti Favorin: Virolahden Harju, Virolahden kunta 1989. Luonnos valtakunnallisesti merkittävistä rakennetun kulttuuriympäristön kohteista Kymenlaaksossa/ Museovirasto 2008. Kuokan vaon varrelta 1992.

Lapurin hylky

Lapurin hylyn löytöpaikka on Ravijoen Siikasaaren ja Lapurinsaaren välinen salmi,  joka on ollut vanha viikinkien idänretkillä käyttämä satama, jossa paikalliset uiskotkaan eivät olleet vieraita. Limisaumainen tammihylyn  materiaali varmisti aluksen ruotsalaisperäiseksi; uiskoissa taas käytettiin mäntyä. Hylystä on löytynyt mm. reiniläistä alkuperää oleva saviruukku, hiomakivi, kankaanpala, metallifragmentteja sekä viikinkilaivoille tyypilliset keularanka ja y-muotoinen pohjatukki. Aluksen pituus on ollut n. 13 metriä, leveys n. 2,4 metriä ja syväys n. 65-70 cm. Siinä on ollut kuusi airoparia, ja se on ollut jokipurjehdukseenkin sopiva ja erittäin kantava alus.

Lapurin hylkyä pidettiinkin pitkään Suomen ainoana viikinkialuksena, ja se yhdistettiin tuohon viikinkien Venäjän jokireiteille suuntautuneeseen Idäntiehen. 1990-luvun aikana tehdyt uudet radiohiiliajoitukset ja aluksen esineistön uusi analyysi osoittaa kuitenkin, että hylky on 2-300 vuotta viikinkejä nuoremmalta ajalta. Se ajoittuu keskiajalle, aivan 1200-luvun lopulle.

Tämä ei tee hylystä yhtään vähemmän kiinnostavaa: kyseessä on viikinkiveneiden rakennustraditiota jatkava alus, jossa yhdistyy sekä Itämeren itä- että länsireunalle ominaisia rakennuspiirteitä. Hylystä on löydetty Hansakaupan välittämää saksalaista kivisavikeramiikkaa. Hylky liittyy mielenkiintoiseen varhaiseen historialliseen vaiheeseen, jolloin Virolahden Porolahden ympäristössä sijaitsi Munkkiniemen hallintokartano, Virolahdelle levisi
ruotsalaista uudisasutusta ja Tallinnan kaupunki liittyi hansaliittoon (1285).

Lähteet:  Hylyt.net, Vaheri-Hyvärinen-Saari; Teemu Mökkönen, Hapanvellijuhla 14.7.2013

Lapurin hylyn mallin mukaan on tehty parikin näköisalusta, replikaa. Ensimmäisen näistä, kuvan RUSin (arabit nimittivät viikinkejä ruseiksi),  teki Fredik Koivusalo Särkisalossa v. 1991-1993. Aluksella tehtiin purjehduksia Itämerellä, kunnes se tuhoutui haaksirikossa Latvian rannikolla v. 1994.

Salpalinja

Ravijoen Siikasaaresta merenrannasta alkunsa saava, 1200 km pitkä, Suomenlahdelta Petsamoon ulottuva Salpalinja on yksi vahvimmista ja parhaiten säilyneistä toisen maailmansodan aikaisista linnoitusketjuista Euroopassa.

Rakennustyöt aloitettiin huhtikuussa 1940 Ravijoelta.

Heti alusta saakka rakennustöissä ruotsalaisten vapaaehtoisten panos rakennustöissä oli merkittävä. Jo maaliskuussa 1940 saapuivat ensimmäiset ruotsalaiset vapaaehtoiset rakentamaan puolustuslinjaa Kymijoen linjalle, mutta pian suunnitelmat muuttuivat ja rakennustyöt aloitettiinkin  kuukautta myöhemmin Ravijoelta.              V. 1940 ruotsalaisia vapaaehtoisia oli alueella kaikkiaan 940. Ruotsin taloudellinen apu oli myös erittäin huomattava. Työkoneiden lisäksi Ruotsi lahjoitti nykyrahassa noin 60 miljoonaa euroa, mikä oli Salpalinjan  kokonaiskustanuksista  n. 10 %. Ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoitustyöntekijöiden muistomerkki on Harjun oppimiskeskuksen piha-alueella, missä sijaitsi myös ruotsalaisen työjoukon, Svenska Arbetskåren (SAK) esikunta, varastot ja sairaala.

Juha Kilpeläinen: Sapalinja Ravijoella jouluussa 1940

Rakennustyöt keskeytyivät, kun Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoi kesäkuussa 1941. Lyhyen puolustusvaiheen jälkeen suomalaiset aloittivat hyökkäyksen Talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin valtaamiseksi ja Salpalinja jäi kauas rintamalinjojen taakse. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944, Salpalinja nähtiin tärkeänä puolustuslinjana ja se tuli pikaisesti saattaa taistelukuntoon. Tässä yhteydessä myös padotukset aloitettiin ja vesiesteet otettiin käyttöön. Suomalaiset torjuivat Neuvostoliiton hyökkäyksen heinäkuun 1944 puoliväliin mennessä, joten Salpalinjan kestävyyttä ei sittenkään jouduttu taisteluin testaamaan. Sillä oli silti oma välillinen vaikututuksensa Jatkosodan loppuvaiheen tapahtumiin. Salpalinja julistettiin Suomen valtakunnan pääpuolustuslinjaksi aselevon kynnyksellä syyskuussa 1944.

Salpalinjan rakentaminen liittyy sekin myös sukuumme.   Ravijoella pääaosin sodasta palanneet miehet tekivät kovaa työtä kiviesteiden rakentamisessa  myös sukumme pelloille, pihoille ja maille. Samalla myös Haminan lyseon vanhempia oppilaita kehotettiin lähtemään mukaan linnoitustöihin.  Kuokan veljeksistäkin Heikki ja Olle lähtivät pyörällä Haminasta Ravijoelle, Heikki vanhempana ampuma-aukkoja raivaamaan ja Olle korsupuita tervaamaan.

Salpalinjan linnoitustyöt lopetettiin jatkosodan päätyttyä vuonna 1944, mutta Puolustusvoimat pitivät linnoitteita kunnossa aina 1980-luvulle saakka.

Salpalinjasta purettiin heti jatkosaodan jälkeen puisia kenttälinnoitteita ja piikkilankaesteitä käytettäväksi rakennustarpeina. Myös pieniä määriä kiviesteitä on ajan kuluessa raivattu ja taisteluhautoja ja panssariestekaivantoja täytetty liikkumisen sekä maanviljelyn ja muun elinkeinotoiminnan helpottamiseksi. Samoin kaikki tulvitukset purettiin heti  Jatkosodan jälkeen. Kuitenkin isot panssarikiviesteet (kuva alla) etenkin Ravijoella ovat säilyneet hyvin.

Panssarikiviesteitä Ravijoella. Kuva: Sakari Saksa 2018

Ravijoen padot osana Salpalinjaa

Ravijokeen suunniteltiin syyskuusta 1940 alkaen myös kolme patolaitetta, jotta tulvittamalla kyettäisiin estämään vihollisen tulo.  Pato I,II ja III. Ravijoen padot lisäsivät Salpalinjan Ravijoen pituisella osalla Salpalinjan estearvoa merkittävästi.

Pato I                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                        Tarkoitus oli tulvittaa Ravijoki aina pohjoiseen vanhalle myllylle asti. Vanha mylly sijaitsee Museotien eteläpuolella. Eli käytännössä tulvitus olisi ulottunut padolle II asti. Pato I olisi levittänyt pohjoispuolellaan Ravijoen n. 30metrin levyiseksi ja vähintään 1.5metriä syväksi. Ainoa matalampi kohta olisi jäänyt vanhalta myllyltä, museotieltä , 200metriä etelään johon tulvitus olisi nostanut vedenpintaa alimmillaan 0.7metriä korkeuteen. Pato I olisi ollut kaksisettinen pato mutta sen rakentaminen peruutettiin.

Pato II                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                Tarkoitus oli tulvittaa Ravijokea padolta pohjoiseen, museotieltä pohjoiseen asti. Nykyiseltä Ravijoen sahalta pohjoiseen Harjun OPK alueelle. Noin 2.6km matkalta. Pato levitti Ravijoen vähintään 20metrin levyiseksi ja 1.7km matkalle saatiin vähintään 2metrin syvyys. Pato II oli padoista suurin, nelisettinen pato.

Pato III                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                  Tehosti tulvitusta, nosti veden pintaa 0.5m korkeammalle pohjoispuolellaan, Harjun OPK alueella. Pato III oli kaksisettinen pato.

Näista kolmesta padosta jäi ainoastaan Pato 1 jäi rakentamatta.

Alla karttakuva padoista etelästä pohjoiseen Ravijoenlahdesta ylöspäin, Pato I joen suulla, Pato II Museotien sillan pohjoispuolella ja Pato III, Harjun OPK alueella.

Kuva SA-kuva, kartat (C) Maanmittauslaitos

Lähteet: Salpakeskus, K-Linnoiteretket, Juha Kilpeläinen, 2014, Matti leikkonen: Sotien 1930-1940 muistoja Virolahdella, 2013.